Mitä mulle kuuluu..?

Moikka! Ajattelin pitkästä aikaa tulla höpöttämään ihan omia kuulumisia, eli tänään ei puhutakaan siis kosmetiikasta. Jos joltakulta on mennyt parin kuukauden takainen postaukseni ohi niin olen tosiaan raskaana ja odotan meidän toista lastamme. Raskaus onkin jo ihan kohta puolessa välissä ja ai kamala miten tää aika onkin mennyt taas kuin siivillä. Jotenkin 9 kuukautta tuntuu ihan älyttömän pitkältä ajalta, mutta loppujen lopuksihan ne viikot ja kuukaudet menevät hetkessä ohitse. Tai no, voitte kysyä multa uudemman kerran samaa, kun laskettu aika lähestyy ja olo käy todennäköisesti sen verran tukalaksi, että jokainen päivä tuntuu ikuisuudelta ja liian pitkältä ennen synnytystä. Nyt kuitenkin tuntuu, että raskaus on edennyt ihan huimaa vauhtia ja vauvakin potkii jo kovasti.

Mulla on rehellisesti sanottuna ollut viime viikkoina vähän vaikeaa, mutta raskauden suhteen vointi on ollut oikein mainio jo useamman viikon. Niinhän sitä sanotaan, että nimenomaan tämä toinen raskauskolmannes on sitä odottajan parasta aikaa, kun ei useinkaan enää ole niitä alkuraskauden oireita eikä toisaalta vielä loppuraskauden tuomaa tukalaa oloa ja ties mitä muuta ihanaa siellä sitten odottaakaan. Kävimme mieheni kanssa perjantaina yksityisellä ylimääräisessä ultrassa, jossa saatiin hyvinkin vahva veikkaus vauvan sukupuolesta ja näillä näkyminen meille olisi tulossa tyttö. Toki tässä ultrattiin myös ihan niitä vauvan rakenteitakin, jotka vaikuttivat täysin normaaleilta, mutta varsinainen rakenneultra julkisella puolella meillä on vielä tulossa nyt lokakuun lopulla. Valitettavasti tässä ultrassa selvisi myös se, että istukka on siirtynyt edellisen ultran jälkeen kohdunsuun päälle. Tilannehan saattaa muuttua jo rakenneultraan mennessä, mutta tällä hetkellä en voi olla murehtimatta, mitä jos niin ei tapahdu eikä istukka siirry koko loppuraskauden aikana. Etinen istukka on siis riskitekijä estäen mm. alatiesynnytyksen täysin. Suurimmalla osalla se kuitenkin onneksi siirtyy, joten tässä vaiheessa ei ole vielä huolta, kun mitään verenvuotoja tms. ei itselläni myöskään ole esiintynyt! Väkisinkin sitä kuitenkin huolestuu tuollaista kuullessaan, ei sille mitään mahda.

Harmikseni olen joutunut huomaamaan tämän toisen raskauteni aikana, että tuttavapiiriini mahtuu hyvinkin toksisia ihmisiä. Ja nimenomaan toksisia, muita "parempia" äitejä. Aika moni on varmasti kuullut puhuttavan siitä, kuinka erilaisissa äiti- ja vauvaryhmissä soimataan kovaan ääneen kaikkea vähänkään eri tavalla toimivia tai edes ajattelevia äitejä. Samalla korostetaan sitä omaa erinomaisuuttaan ja täydellisyyttään äitinä, mitä itse inhoan. Faktat on toki faktoja ja itsekin pyrin noudattamaan asetettuja suosituksia, mutta ai että miten mä näen punaista, kun nämä paremmat äidit korostavat sitä, mistä kaikesta he ovat selviytyneet. Eikä siinä, totta kai omia onnistumisiaan saa hehkuttaa, mutta kun se tehdään lyttäämällä muita! "Mä olen kärsinyt paljon enemmän raskausaikana kuin sä, turhaan sä valitat." "Mun synnytykseni on sattunut enemmän, miksi sä omaasi murehdit?" "Mun lapsi on ollut enemmän kipeänä, turha vinkua yhdestä flunssasta." "Mä olen selviytynyt kaikesta paremmin ja olen täydellinen äiti, sulla on vasta yksi lapsi etkä tiedä vielä mistään mitään." Hieno juttu, mutta missä empatiakyky? Sitä ei selkeästi ole kaikille luotu lainkaan. Eniten tässä ehkä huvittaa ne epäsuorat vihjaukset siitä, etten tosiaan tiedä mistään mitään, kun mulla on vasta yksi lapsi. Ennen esikoisen syntymää sain kuulla ihan samaa vihjailua, etten tiedä koko helvetin elämästä yhtään mitään, kun mulla ei ole lapsia. Jaa, entäs ne kaikki ihmiset tässä maailmassa, joilla ei ole lapsia eikä tule koskaan olemaan? Eivätkö hekään tiedä elämästä yhtään mitään? Onneksi kukaan ei pakota mua juurikaan olemaan näiden ihmisten kanssa tekemisissä - luojan kiitos.

Mutta onneksi suurin osa niin muista tuntemistani äideistä, odottajista ja muutenkin tuttavapiiristäni on pelkästään kannustavia ja positiivisia. Koitan itse ajatella, että ehkä sellanen negatiivinen, empatiakyvytön ja tuomitseva asenne johtuu enemmänkin sen toisen osapuolen huonosta olosta kuin siitä, että itse olisin toiminut jollain tavalla väärin. Sillä en mäkään niin typerä ole, että menisin omista pienistä ongelmistani tai murheistani valittamaan sellaiselle henkilölle, jolla tiedän olevan paljon rankempaa. Tilannetajua tulisi tässä olla mielestäni puolin ja toisin. En myöskään kaipaa mitään päänsilittelyjä tai voivotteluja, mutta suoraa tai epäsuoraa vittuiluakaan ei ole kovin mukava kuulla. Toki sitä raskaana ollessaan hormonit tekevät sen, että sitä ehkä saattaa esimerkiksi ottaa asioita itseensä herkemmin kuin normaalisti. Muistan kuinka esikoisen odotusaikana olin lauhkea kuin lammas ja työkaveritkin sanoivat, ettei siltä osin edes uskoisi mun olevan raskaana. Nyt tätä toista vauvaa odottaessa olen ollut äärettömän räjähdys- ja itkuherkkä. Tää on itselleni jotenkin aika vieras olotila, mutta onneksi osaan kyllä pääasiassa pitää suuni kiinni ja käyttäytyä, vaikka sisällä joskus kiehuisi!

Päätin myös vihdoin 30-vuotiaana repäistä ja mennä autokouluun. Mun on ollut tarkoitus ajaa ajokortti itselleni jo pitkään, mutta aina on tullut joku syy tai "syy", minkä takia se on jäänyt tekemättä. Nyt tajusin, että ennen toisen vauvan tuloa on erittäin otollinen aika sen kortin ajamiseen, sillä vauvan synnyttyä ei taas varmastikaan aika, saati jaksaminen, riitä millekään ylimääräiselle. Mä olen aina asunut kaupungissa (Turussa) ja sellaisella alueella, josta on erinomaiset bussiyhteydet keskustaan ja esimerkiksi työpaikalleni, jonne menee bussilla noin 10 minuuttia. Bussit kulkevat ohi arkisin 7-10 minuutin välein, joten en itse ole esimerkiksi työmatkojeni takia kokenut koskaan tarvitsevani autoa. Ja kun miehellä on kortti, hoituu kauppareissut sun muutkin kätevästi hänen ajaessaan. Toki meille ei toista autoa nytkään hankita, mutta onhan se ihan kiva päästä vapaammin liikkumaan lasten kanssa esimerkiksi silloin, kun mies nukkuu kotona päivisin yövuorojensa jälkeen. Bussilla toki edelleen pääsee kulkemaan, mutta helpottaa se auto ainakin tiettyihin paikkoihin menoa. Ehkä mulla marraskuun puolella se kortti sitten jo onkin, katsotaan miten saan ajotunnit suoritettua loppuun ja pääsenkö inssistä läpi.

Saatiin myös viettää lapsivapaa ilta ja yö miehen kanssa nyt tänä viikonloppuna, kun meidän kohta 1,5-vuotias pääsi isoäidilleen yökylään. Käytiinkin sitten eilen syömässä ja myös leffassa ensimmäistä kertaa sitten koronan alkamisen ja tänään aamulla vielä kylpylässä uimassa. Tuli kieltämättä ihan tarpeeseen tämä, vaikka se aina tuntuukin hieman pahalta jättää se oma pieni hoitoon. Onneksi tiedän hänen viihtyvän todella hyvin isoäitinsä ja tämän miehen kanssa, enkä poikaa muualle yöksi edes antaisi. Pojan yöt on edelleen vähän levottomia ja monesti edelleen herään hänen kanssaan useita kertoja, joten tuntuu melko luksukselta saada nukkua koko yö ilman herätyksiä. Myös se kahdenkeskinen parisuhdeaika tuli enemmän kuin tarpeeseen, sen määrä kun ei ainakaan tästä kasva toisen vauvan synnyttyä. Odotan kuitenkin hurjan innolla meidän uuden perheenjäsenen tuloa tähän maailmaan! Nyt vaan täytyy toivoa, että raskauden suhteen ei tule mitään sen ihmeempiä murheita matkaan ja se istukkakin sieltä asettuu parempaan paikkaan.

Mitä teille kuuluu? :)