Synnytyskertomus

Tänään on luvassa hieman erilainen postaus, nimittäin synnytyskertomukseni. Mietin pitkään julkaisenko tätä postausta vai en, sillä synnytyskertomus tai vauva-asiat eivät varsinaisesti kuulu blogini teemaan, mutta arvontapostauksen yhteydessä sain myös kyselyn tästä postauksesta, joten päätin tämän sitten kuitenkin julkaista. Postaus on varmasti blogihistoriani pisin, eikä synnytykseni ollut helpoin tai positiivisin mahdollinen. Mikäli aihe siis ei kiinnosta tai et halua lukea "negatiivista" synnytyskokemusta, kannattaa lopettaa lukeminen tähän paikkaan. Tässä kuitenkin kertomus siitä, kuinka esikoiseni Jami syntyi 11.4.2022 Tyksin uudessa Majakkasairaalassa.

Kaikki alkoi perjantaina 8.4. noin kello 22.00 lapsivesien menolla. Olin nukkumassa ja heräsin yhtäkkiä tajuten saman tien, että nyt on hypättävä sängystä pois ja juostava vessaan. Mies makoili tässä kohtaa sohvalla ja ilmoitin hänelle, että hän ei taida sittenkään mennä seuraavana päivänä töihin ja soitin synnärille miehen siivoillessa lapsivettä eteisen ja kylppärin lattialta. Sieltä käskettiin tulla näytille muutaman tunnin kuluessa ja aika pian siitä sitten lähdettiinkin käymään sairaalassa, jonne ei meiltä aja kuin kymmenisen minuuttia. Siellä otettiin verikokeet, streptokokkinäyte ja noin tunnin verran KTG-käyrää, vaikkei mulla tässä kohtaa mitään supistuksia ollutkaan. Tai oli, mutta kivuttomia, joita oli ollut jo useamman viikon ajan ja jotka eivät kuitenkaan synnytykseen liittyneet. Streptokokkinäyte oli negatiivinen, eli en tarvinnut antibioottitiputusta lapsen suojaksi, ja pääsimme takaisin kotiin odottamaan supistuksia. Sunnuntaiaamulla synnytys tultaisiin viimeistään käynnistämään, mikäli se ei käynnistyisi itsestään aiemmin. Lapsivedenmenoon liittyy infektioriski, jonka vuoksi synnytys on tosiaan käynnistettävä tietyn ajan kuluessa niiden menosta.

Lauantaina käytiin kymmenen aikaan aamulla sovitusti uudemman kerran näytillä. Tässä kohtaa supistuksia oli jo jonkin verran, mutta edelleen melko harvakseen eikä kipukaan ollut kummoinen. Taas otettiin KTG-käyrää sekä samat verikokeet, eli PVK ja CRP, jonka jälkeen lähdettiin kotiin. Mentiin tässä vaiheessa vielä kauppaan ostamaan ruokaa ja sipsejä illaksi, kun meidän oli alunperin ollut tarkoitus pitää lauantaina leffailta. Naureskeltiinkin miehen kanssa, että tokkopa tässä mitään leffoja enää tarvitse katsoa, mutta sipsit lähtivät kuitenkin leffaeväiksi mukaan kaupasta!

Aika pian kotiin tultua supistukset alkoivat muuttua säännöllisiksi ja selkeästi koko ajan kivuliaammiksi. Yritin nukkua, mutta se oli käytännössä mahdotonta, sillä supistukset herättivät jatkuvasti. Seisominen ja kävely auttoivat, makuulla oleminen oli kaikkein pahinta supistusten aikana. Kävin muutaman kerran pitkässä suihkussa, mikä myös auttoi supistuskipuihin, mutta lopulta myöhään lauantai-iltana kivut alkoivat olla jo sen verran kovat, että kaipailin lisäapuja. En kuitenkaan suostunut miehen yrityksistä huolimatta lähtemään sairaalaan ennen vuorokauden vaihtumista, jottei lauantaistakin veloiteta maksua, ja lopulta olimmekin taas synnärillä sunnuntaina kello 00.15. 

Taas otettiin KTG-käyrää ja ensimmäisen kerran tarkistettiin myös kohdunsuun tilanne. Kohdunsuu oli 4 cm auki ja supistukset sen verran säännölliset, että päästiin siirtymään suoraan synnytyssaliin. Salissa kyseltiin millaisia ajatuksia mulla oli kivunlievityksen suhteen ja sanoin olevani hyvin avoin kaikille mahdollisille vaihtoehdoille, myös siis lääkkeellisille. Sainkin saman tien TENS-laitteen, joka asetettiin alaselkääni, jossa supistuskivut sillä hetkellä eniten tuntuivat. Tässä kohtaa KTG-käyrää otettiin onneksi langattomilla piuhoilla, joten sain kävellä ympäri huonetta ja liikkua vapaasti aina supistusten aikana. Jonkin ajan kuluttua pyysin saada jotain lisäapua kipuihin ja sain lihakseen pistettävää kipulääkettä, oksikodonia, jonka jälkeen nukuin ehkä 2-3 tuntia tyytyväisenä ja käytännössä ilman kipuja. Tyksin synnärillä on myös tukihenkilölle sänky, joten mieskin sai nukuttua.

Aamulla pyysin uudemman kerran kipulääkettä ja sain myös aamupalaa. Tässä vaiheessa kohdunsuu oli auki 5 cm eli synnytys eteni kovin hitaasti ja valitettavasti myös mun omat supistukset olivat laantuneet aika tavalla. Oksikodonin toinen annos aiheutti mulla myös kovaa pahoinvointia ja huimausta. Oksensin ulos kaiken syömäni aamupalan sekä kaikki vedet ja mehut, joita koitin sen jälkeen juoda. Olen aiemminkin reagoinut täysin samalla tavalla vahvoihin opiaattipohjaisiin kipulääkkeisiin, joten itselleni se huono olo ei tullut yllätyksenä. Tässä vaiheessa synnärillä alkoi myös olla täyttä, joten synnytyksen hidastumisen takia mut siirrettiin salista viereiselle raskauden seurantaosastolle odottamaan, että supistukset taas voimistuisivat. Siellä mulle annettiin pahoinvointilääke, jonka myös oksensin välittömästi pois. Tässä vaiheessa kätilö tuli kanyloimaan mut ja sain glukoositipan. 

Hengailtiin miehen kanssa huoneessa kaikessa rauhassa, kun yhtäkkiä kaksi kätilöä tulee vauhdilla huoneeseen ja sanoo, että nyt täytyy muuttaa asentoa, sillä vauvan sydänäänet ovat laskeneet liian alas. Mut käsketiin sängylle kontalleen ja hetken päästä kuulen, kuinka miehen käsketään jättää kaikki tavarat huoneeseen ja mua lähdettiin kärräämään kiireellä takaisin synnärille. Itken aivan täydessä paniikissa peläten, että meidän vauvalla on hätä ja pian meidän joukkoon liittyy lisää hoitajia ja ensimmäiset kaksi poistuvat paikalta. Mut vietiin takaisin synnytyssaliin, jonne ilmaantui lääkäri ja vielä yksi kätilö lisää. Mut kytkettiin taas piuhoihin, jotta saatiin KTG-käyrää ja paniikiltani onnistuin kuulemaan, kuinka puhuttiin jo leikkuriin menosta. Onneksi vauvan sykkeet olivat kuitenkin palautuneet taas normaalille tasolle ja tilanne rauhoittui. Mä sen sijaan itkin vielä ties kuinka kauan ja useampikin kätilö pahoitteli, että mut oltiin saatu sillä tavalla pelästytettyä. Lääkärin käskystä vauvan päähän asetettiin elektrodi, joka mittasi sykettä tarkemmin kuin mun vatsan päältä mittaava anturi ja mua rauhoitti onneksi tieto siitä, että vauvan vointia seurattiin nyt aiempaa tarkemmin. Ehdittiin olla siellä raskauden seurantaosastolla ehkä puoli tuntia ennen kuin palattiin takaisin synnärin puolelle eikä meitä sieltä enää lähetetty pois.

Synnytys ei edelleenkään oikein edennyt ja iltapäivällä/alkuillasta sain oksitosiinitipan, joka saa siis kohdun supistumaan, vaikka oma keho ei supistuksia tuottaisi. Lapsivedet olivat menneet jo sen verran kauan sitten, että synnytystä oli pakko lähteä auttamaan lääkkeellisesti, kun oma keho ei sitä tehnyt. Oksitosiinitippa oli oikeastaan sektion lisäksi ainut, mitä en olisi synnytykseeni halunnut kuuluvan, mutta ei siinä vaiheessa ollut vaihtoehtoja ja lääkkeen avulla saatiin supistukset käyntiin ja kohdunsuuta taas avautumaan enemmän. Tässä vaiheessa sain myös ilokaasua, mutta se ei oikein ollut mun juttuni enkä osannut ajoittaa sen hengittämistä oikein, jotta siitä olisi ollut kunnolla apua. Ensimmäisen epiduraaliannoksen sain puoli seitsemältä illalla, kun itkin etten enää kestä supistuksia pelkän ilokaasun voimin. 

Epiduraali oli kuin taivaan lahja mulle. Se vei mennessään käytännössä kaiken kivun ja sain levättyä jonkin aikaa. Sen sisältämä fentanyyli tosin aiheutti kamalaa kutinaa ympäri kehoa, mutta se lähinnä huvitti siinä vaiheessa, kun olin niin helpottunut päästyäni kaikista kivuista eroon. Epiduraalin laittaminen ei sattunut enkä sitä mitenkään edes pelännyt. Katetrin ujuttaminen hieman vihlaisi, mutta eipä sekään kestänyt kuin sekunnin verran. Epiduraalin vaikutuksen heikennyttyä sain vielä toisen annoksen ja jossain tässä välissä vauvalla laski toistamiseen syke liian alas, mutta se korjaantui taas eikä ehtinyt tällä kertaa aiheuttaa kenessäkään sen suurempaa paniikkia. Puoli kolmelta yöllä olin vihdoin 10 cm auki ja sain alkaa ponnistaa, mutta olin niin loppu, ettei ponnistamisesta oikein tullut mitään. Olin todella väsynyt enkä jaksanut ponnistaa koko supistusta, jolloin kipu ponnistamisen lopettamisen jälkeen oli jotain aivan kamalaa. Musta tuntui kuin joku leikkaisi mun jalkoja irti ja tässä vaiheessa mulle laitettiin pudendaalipuudutus, joka ei kipuihin kyllä auttanut millään tavalla, mutta jonka laitto tuntui sitäkin enemmän. Päädyttiin kätilön kanssa lopulta siihen, että saan vielä yhden annoksen epiduraalia, koitan vähän levätä ja sitten katsotaan uudestaan. Sain epiduraalin lisäannoksen ja nukahdin hetkeksi. Mä makasin jo ennen sitä paikoillani silmät kiinni, kun en jaksanut edes pitää niitä auki - saati sitten aktiivisesti ponnistaa lasta maailmaan. Pieni unihetki tuli siis todellakin tarpeeseen.

Epiduraalin vaikutuksen heikentyminen sai taas aikaan tarpeen ponnistaa, joten kuuden aikaan maanantaiaamuna lähdettiin jälleen yrittämään. Nyt jaksoin jo ihan eri tavalla, mutta edelleen tuntui, ettei ponnistaminen tuottanut tulosta ja se oli aivan valtavan kivuliasta, joten kätilö pyysi lääkärin paikalle. Ultraääni paljastikin sitten sen, ettei vauva ole raivotarjonnassa vaan avosuisessa tarjonnassa ja pää hieman vinossa, mikä selitti hyvin sitä, ettei edistymistä ollut juuri tapahtunut. Avosuisessa tarjonnassa vauvan pää on toki alaspäin, mutta kasvot "väärään suuntaan", jolloin pää vaatii enemmän tilaa syntyäkseen ja vino asento vaikeutti vauvan pääsyä synnytyskanavaan. Kukaanhan ei mulle siinä vaiheessa sitä sanonut, mutta jälkikäteen olen kuullut, että avosuinen tarjonta herkästi paitsi hidastaa synnytyksen kulkua, tekee siitä myös helposti kivuliaamman. Tämä selittänee siis aika pitkälti sen järkyttävän kivun ponnistusvaiheessa,  mihin ei epiduraalit tai pudendaalipuudutteet auttaneet. Olen ymmärtänyt, että iso osa avosuisessa tarjonnassa olevista vauvoista joudutaan auttamaan ulos joko imukupilla tai jopa tekemään sektio, vaikka toki monet syntyvät ilman mitään apukeinojakin. Mun käskettiin seisoa ja kävellä, jos se auttaisi vauvan vinoon asentoon, mutta hetken päästä mut tultiin käskemään takaisin makuulle, sillä vauvan syke laski jo kolmannen kerran liian alas. Tässä vaiheessa tuli puheeksi imukuppisynnytyksen mahdollisuus ja mähän olin täysin sitä mieltä, että ehdottomasti haluan apua, jos vauvaa ei muuten saada ulos. En uskonut enää hetkeäkään, että saisin vauvaa itse ponnistettua maailmaan ilman apua ja pelkäsin, että kohta mun voimat loppuvat taas.

Lopulta sain ponnistamalla vauvan laskeutumaan niin alas, että kätilö haki lääkärin ja toisen kätilön paikalle aloittamaan imukupin kanssa synnytyksen avustamisen. Taas voin sanoa, että jos olisin etukäteen tiennyt kuinka paljon imukupin asettaminen ja vauvan vetäminen sen kanssa sattuu, voi olla etten olisi ihan yhtä hanakasti pyytänyt saada apua imukupista. Se oli mun kohdallani toki täysin välttämätöntä, mutta erittäin kivuliasta. Mulle tehtiin episiotomia, jota en tuntenut ja joka oli mulle siinä vaiheessa täysin yhdentekevä, sillä se imukupin aiheuttama kipu oli jotain aivan käsittämätöntä ja luulin oikeasti kuolevani. Mä pystyn aika hyvin hillitsemään itseni ja kipuakin kestän melkoisesti, mutta siinä vaiheessa huusin ääneen, kun lääkäri toistamiseen asetti imukuppia paikoilleen. Lopulta viidennen supistuksen, ponnistuksen ja vedon jälkeen vauvan pää saatiin ulos ja samalla myös kipu helpotti lähes täysin. Seuraavalla supistuksella vauva syntyi avosuisessa viistotarjonnassa kello 6.40 ja sain hänet syliini. Kipu loppui siihen. Tällöin elettiin maanantaita 11.4.2022 ja raskausviikkoja oli 39+4.

Mulle tehtiin iso episiotomia, joka on ilmeisesti lähestulkoon aina tehtävä imukuppisynnytyksessä ja lisäksi sain joitain toisen asteen repeämiä. Mua kursittiin kasaan puolitoista tuntia ensin lääkärin ja lopulta kätilön toimesta. Lääkäri totesi vauvan olleen todella tiukassa ja kertoi, että he olivat jo varautuneet sektioon. Kaikillahan avosuisessa tarjonnassa oleva vauva ei laskeudu ollenkaan alas synnytyskanavaan, mutta onneksi sektiota ei mun kohdallani tarvinnut tehdä ja imukuppi riitti. Episiotomiahaavahan mulla repesi lopulta noin viikko synnytyksen jälkeen ja jouduin uudestaan sairaalaan, jossa mut nukutettiin, leikkaussalissa haavapinta tehtiin uusiksi ja ommeltiin kiinni. Ilmeisesti tällaisia sekundääriompeluita ei kovin yleisesti tehdä, mutta mun kohdallani repeämä oli niin paha enkä pystynyt esimerkiksi istumaan, joten gynekologi halusi sen ommeltavan uudestaan, jotta haava pääsisi paranemaan. Tämän operaation jälkeen paraneminen oli nopeaa ja kolme viikkoa synnytyksestä kaikki kivut olivat täysin poissa.

Synnytys oli kaikkea muuta kuin helppo tai sellainen kuin olin etukäteen ajatellut. Oletettavasti hoitajien lakon takia mun kanssa ei osastolla erikseen enää käyty synnytystä läpi, kuten olisi pitänyt, joten koin jääväni aika yksin ajatusteni kanssa. Olen tässä käynytkin synnytystä läpi mielessäni lukuisia kertoja ja työstänyt niitä ajatuksia, jotka eivät todellakaan ole kovinkaan positiivisia. Palkinto oli totta kai mitä parhain enkä voisi rakastaa lastani enempää, mutta synnytys jätti mulle jonkinasteiset traumat. Lisäksi koin epäonnistuneeni, kun en saanut lastani synnytettyä ilman apua, ja vasta myöhemmin tosiaan sain kuulla, että synnytyksen vaikeus johtui pitkälti vauvan virhetarjonnasta ja toki myös omien voimien loppumiseta, kun olin nukkunut edellisen kerran kunnolla kolme yötä aiemmin. Olin pitkään täysin varma siitä, etten tule koskaan enää synnyttämään alakautta. Aika varmasti kultaa muistot, mutta en usko koskaan unohtavani sitä kipua ja kuolemanpelkoa, joka mulla synnytyksen ponnistusvaiheessa oli. En halunnut sektiota, enkä tule sitä jatkossakaan haluamaan, mutta mikäli joskus saamme mieheni kanssa vielä toisen lapsen, en tiedä pystynkö vauvaa alakautta synnyttämään nyt kun olen sen kerran kokenut. Synnytyspelkopolille varmasti ainakin joudun ja todennäköisesti vaadin päästä, mutta onneksi vielä ei tarvitse miettiä seuraavaa mahdollista synnytystä ja synnytystapaa.

Vauvan sydänäänien laskeminen kolmeen otteeseen ja ensimmäisen kerran aiheuttanut paniikki ovat vielä piste iin päälle ja "kruunaavat" synnytyskokemukseni. Valitettavasti. Avautumisvaiheen kipu oli vielä ihan siedettävää, sillä siihen oli kuitenkin koko ajan saatavilla myös lääkkeellistä apua (oksikodoni ja epiduraali omalla kohdallani), mutta ponnistusvaiheen kipu oli pahempaa kuin olisin koskaan voinut edes kuvitella. Pystyn edelleen muistamaan kuinka paljon muhun sattui ja vaikka haluan uskoa, että edes osa kivusta johtui puhtaasti vauvan virheasennosta, en todellakaan ymmärrä miten voisin koskaan altistaa itseäni uudestaan vastaavalle kivulle. Olen kuullut monien sanovan, että sappikivikohtaukset ovat kivuliaampia kuin synnytyskipu. Molemmat kokeneena voin sanoa, että omalla kohdallani näistä ei voi puhua edes samana päivänä. Sappikivut olivat kamalia, mutta synnytyksessä musta oikeasti tuntui kuin joku viiltäisi veitsen kanssa mun alavartaloani poikki ja repisi jalkoja irti. Olin hetkittäin varma, että kuolen ja pelkäsin vauvan terveyden puolesta. Kaikki kiitos kätilölle, joka sai mut tuntemaan oloni sen verran turvalliseksi, että pysyin järjissäni kipujeni kanssa ponnistusvaiheessa. Mullahan ehti synnytyksen aikana olla useampikin kätilö, jotka olivat kaikki aivan ihania - iso kiitos siis heille kaikille. Samoin kaikki neljä erikoistuvaa gynekologia ja kaksi anestesialääkäriä, joiden kanssa olin tekemissä joko synnytyksen tai myöhemmin episiotomian uudelleenompelun kanssa, olivat todella mukavia. Perheiden ja vastasyntyneiden osastollakin kätilöt ja lastenhoitajat olivat pääasiassa mukavia, mutta heidän joukkoonsa mahtui pari hitusen epäystävällisempää henkilöä. Ehkä se menee lakon ja kiireen piikkiin!

Mun ei ole tarkoitus pelotella ketään tällä synnytyskertomuksella, mutta halusin kuitenkin rehellisesti kertoa miten kaikki meni ja miten itse koin synnytyksen. Se oli elämäni kamalin kokemus, mutta onneksi siitä seurasi kuitenkin paras asia, mitä olen koskaan elämässäni saanut. Kipu kuitenkin yllätti mut täysin, sillä niin monet ovat sanoneet, että avautumisvaihe ja supistukset ovat synnytyksen kivuliain osa. Toki supistukset sattuivat, en sitä kiellä, ja varsinkin oksitosiinitipan kanssa ne tulevat hyvinkin voimakkaina ja tiheään tahtiin. Se kipu oli kuitenkin pientä verrattuna siihen, mitä oli edessä. Nyt olen kuitenkin erittäin onnellinen pienen neljän ja puolen kuukauden ikäisen pojan äiti. Lapseni on parasta mitä mun elämässäni on tai tulee ikinä olemaan ❤️