30 vuotta mittarissa!

"Mä oon kolmekymppinen, oon kolmekymppinen.." Ja siitähän se sitten jatkuu! Tänään olen virallisesti ensimmäistä päivää 30-vuotias ja vuodet kaksikymppisenä ovat nyt takana. Lauantaina pitäisi juhlistaa synttäreitä muutamien kavereiden kanssa, kun vietämme yhden parhaan ystäväni kanssa yhteissynttäreitä. Mä en olekaan ollut kunnolla juhlimassa sitten kesän 2021, joten katsotaan kuinka käy. Miehen oli alunperin tarkoitus tulla mukaan juhlimaan, mutta päädyttiinkin lopulta siihen, että hän jää vauvan kanssa kotiin. Alunperin Jamin siis oli tarkoitus mennä isoäitinsä luo yksi hoitoon, mutta jonain toisena kertana sitten. 

Vielä muutama vuosi sitten ajattelin kohtavaani taatusti jonkinlaisen kolmenkympin kriisin, kun 30-vuotissyntymäpäiväni lähestyy, mutta nyt täytyy sanoa, ettei mistään kriisistä voi puhua. Kyllä mä olen viime viikkojen aikana miettinyt paljon aiempia vuosia, nuoruuttani ja ehkä vähän haikeastikin muistellut kaikkia niitä 20-vuotiaana vietettyjä hetkiä kavereiden kanssa. Olisihan se hauska palata hetkeksi ajassa taaksepäin niihin aikoihin, kun elämä oli vielä kovin huoletonta. Olen kuitenkin tällä hetkellä hyvin rauhallisin mielin ja tuntuu, että ne ikäkriiseilyt tuli kriiseiltya jo silloin ennen 25-vuotissyntymäpäiviä. Ja tokihan mä edelleen leikkisästi sanon olevani 25-vuotias, koska miksikäs ei! Sanoi mun oma isoäitinikin vielä 80-vuotiaana olevansa 17, eli ei se niin justiinsa ole ;)

Monilla tuntuu se 30 vuoden rajapyykki olevan jonkinlainen merkkihetki, kun silloin aletaan tarkastella elettyä elämää, saavutettuja tavoitteita ym. Olen lukuisia kertoja sekä kuullut että lukenut, kuinka joku haluaa sitä tai tätä siihen mennessä, että on täyttänyt 30 vuotta. Mä en voi sanoa, että olisin koskaan asettanut mitään kovin suuria tavoitteita elämälleni, paitsi yhden ainoan. Olen halunnut tulla äidiksi. Sen olen saavuttanutkin, jos sitä nyt saavuttamiseksi voi kutsua, mutta 29-vuotiaana musta tuli vihdoin äiti. Mulle tuli jo raskausaikana sellainen aika rauhallinen olo oman tulevaisuuden kannalta, sillä äitiys oli ehdottomasti se, mitä olin elämääni kaivannut enkä ole koskaan ollut onnellisempi kuin nyt lapseni kanssa. Mä olin pakahtua onnesta jo positiivisen raskaustestin tehtyäni, saati Jamin synnyttyä. Tämä toive lapsesta ei toki ole ollut mitenkään ikäsidonnainen asia, mutta olen ihan tyytyväinen, että sain esikoiseni kuitenkin jo nyt enkä vaikka vasta viiden vuoden kuluttua.

Olen miettinyt paljon sitä, koenko jääneeni paitsi jostain, kun en ole ehkä viettänyt elämääni nuorena aikuisena siten, kuin monet muut samanikäiset ovat. Mä en ole koskaan ollut mikään festareilla kävijä, vaikka kahdesti olen sellaisilla käynytkin. En ole käynyt reppureissaamassa, kuten suurin osa kavereistani, enkä ole tehnyt mitään "hurjaa", kuten hypännyt laskuvarjohyppyä tai benjihyppyä. Toki silloin 18-21-vuotiaana tuli ravattua baareissa ja juhlittua kaverien kanssa ja nautittua elämästä ylipäätään. Ainut mikä mua ehkä hieman kaduttaa on se, etten matkustellut enemmän ennen lapsen syntymää. Toki se matkustaminen lapsenkin kanssa on mahdollista, mutta myös kovin erilaista. Olihan tässä tietysti myös korona parin vuoden ajan aika taidokkaasti pilaamassa matkustusmahdollisuudet ulkomaille, mutta harmittaa kyllä, ettei meillä ole miehenkään kanssa takana kuin yksi yhteinen ulkomaanmatka.

Koen, että tällä hetkellä mulla on elämässä asiat hyvin. Mulla on maailman suloisin lapsi, jota rakastan enemmän kuin mitään tässä maailmassa. Mulla on koulutus sekä työpaikka, jossa viihdyn pääasiassa ihan hyvin. Mulla on oma omistusasunto (josta toki pankkikin oman siivunsa omistaa) ja taloudellisesti sen verran hyvä puskuri, että pystyn huoletta esimerkiksi jäämään kotiin poikani kanssa ja silti maksamaan lainanlyhennykset sun muut. Mulla on harrastuksia, joista pidän ja olen kohta parin vuoden ajan ollut naimisissa. Lisäksi meiltä löytyy kaksi ihanaa kissapoikaa. Elämäni ei ole täydellistä, tuskin kenenkään on, mutta en missään nimessä voi sanoa, että asiani olisivat huonosti. Ei mulla ehkä ole jälkipolville kertoa mitään tarinoita suurista seikkailuista ja kommelluksista, joita olen parikymppisenä tehnyt, mutta olen toisaalta elänyt itseni näköistä elämää ja sehän se on kaikkein tärkeintä.

Muistan kuinka silloin 18-20-vuotiaana sitä jo kuvitteli olevansa niin aikuinen, mutta nyt sitä ehkä tietää vähän paremmin ja kyseenalaistaa sen "aikuisuuden" tuon ikäisenä. Toki mä itse jouduin aikuistumaan aika nopeasti, kun muutin kotoa pois jo 18-vuotiaana kesken lukio-opintojeni ja 21-vuotiaana menetin äitini. Se kasvatti pakostikin. Mutta kyllä mä vielä niin nuori olin kymmenen vuotta sitten. Nuori ja huoleton, kuten 20-vuotiaan kuuluukin olla! En mä vieläkään itseäni vanhana pidä, sillä eihän 30-vuotias sitä ole, mutta aikuiseksi itseni kyllä jo koen. Ehkä on syytäkin, kun nykyään olen vastuussa paitsi itsestäni, myös tuosta pienestä pojasta.

Mä olen luoteeltani aina ollut sellainen, että haluan miellyttää muita ja huolehtia siitä, että muilla on varmasti hyvä olla. Riippumatta siitä, onko mulla itselläni silloin hyvä olla. Olen sopeutunut ja mukautunut tilanteisiin, joissa muhun on sattunut ja jotka ovat ehkä tehneet mut onnettomaksi, koska en ole halunnut tuottaa muille pahaa mieltä tai pettymyksiä. En ole sanonut mitä oikeasti olen asioista mieltä vaan jättänyt joko sanomatta tai kaunistellut niitä, sillä en ole halunnut eriävien ajatusteni tai mielipiteideni aiheuttavan negatiivisia ajatuksia tai tunteita toisissa. Mitä enemmän mulle on tullut ikää, sitä enemmän olen kuitenkin päässyt tästä piirteestä eroon ja pystynyt vapaammin sanomaan myös sen, mikäli en ole johonkin tyytyväinen tai toivoisin asioiden menevän toisin. Edelleenkään en halua pahoittaa kenenkään mieltä, mutta en myöskään halua enää toimia kynnysmattona muille. Tarvittaessa myös avaan suuni ja sanon, mitä asioista todella ajattelen. Vuoden vaihtuessa ilmoitin miehelleni, etten mä enää aio väkisin tehdä asioita, joita en halua, jotta saan vain miellytettyä muita. Ei tässä maailmassa lopulta kovinkaan moni mun hyvinvointiani ajattele tai aseta etusijalle, joten mun on vihdoin alettava tehdä niin itse. Ehkä sekin on sitä aikuisuutta?

Mutta pidemmittä puheitta, ihanaa maaliskuun alkua jokaiselle! ♥